Sitä se lienee

Sinua mietin, ilta kun saa,
kun pimeään haipuu alava maa.
Kun unien suistoon käy ikävän vuo
ja minun on kiire sun valosi luo.
Sinua kaipaan talvi kun saa,
kun sielusi lähtee merien taa.
Kun elämän viimat sut mukanaan vie
ja minun on talvi ja routiva tie.

Sitä se lienee, elämän nälkää,
kun ikävän selkää vihmovat tuulet,
minun on juuret, sinun on puu
- turhaa on kaikki muu.

Sun silmäsi hehkuu aamu kun saa,
sä heräät uuteen maailmaan.
Ja minulle aamut on aamuja vain,
alkuja arjen mun matkallain.
Ja päivän jälkeen taas ilta saa,
sumuihin haipuu alava maa
ja ikävän suistoon käy pimeän vuo
ja minun on kiire sun valosi luo.

Sitä se lienee, elämän nälkää,
kun ikävän selkää vihmovat tuulet,
minun on juuret, sinun on puu
- turhaa on kaikki muu.